Tanssia sateessa

Ystävänpäivänä
Tämä tuntemattoman sairaanhoitajan kertomus kosketti minua:

”Oli kiireinen aamu, kello noin 8:30, kun vanhempi herrasmies, kahdeksissakymmenissä, saapui otattamaan tikkejä peukalostaan. Hän sanoi,  että hänellä on kiire, koska hänellä on tapaaminen klo 9:00. Otin ylös hänen tärkeimmät tietonsa ja pyysin häntä istumaan tietäen, että menisi ainakin tunti ennen kuin joku voisi ottaa hänet vastaan. Näin hänen katsovan kelloonsa. Koska minulla ei ollut kiire kenenkään toisen potilaan kanssa. Päätin hoitaa hänen haavansa. Haava oli hyvin parantunut. Puhuin lääkärin kanssa ja sain tarvittavat välineet poistaakseni tikit ja sitoakseni hänen haavansa uudelleen.

Hoitaessani hänen haavaansa kysyin häneltä, onko hänellä joku toinen lääkäriaika tänä aamuna, koska hän oli niin kiireinen. Herrasmies sanoi, että ei, vaan hänentäytyy mennä hoitokotiin aamiaiselle vaimonsa kanssa. Tiedustelin hänen vaimonsa vointia. Mies kertoi vaimonsa olleen siellä jo jonkin aikaa, ja että hänellä oli Alzheimerin tauti.

Kun juttelimme, kysyin, hermostuisiko vaimo jos mies olisi hiukan myöhässä. Hän vastasi ettei vaimo enää tiennyt kuka mies on, eikä hän ollut enää viiteen vuoteen tunnistanut miestään. Olin hämmästynyt ja sanoin: "Te silti menette joka aamu sinne vaikka hän ei tiedä kuka te olette." Hän hymyili taputtaessaan kättänija sanoi: "Hän ei tunne minua, mutta minä vielä tunnen hänet!"  Minun piti pidätellä kyyneleitä hänen lähtiessään ja ihoni oli kananlihalla käsivarsissani.

Ajattelin että tuo on sellaista rakkautta jota haluan omaan elämääni. Tosi rakkaus ei ole fyysistä eikä romanttista. Tosi rakkaus on sen kaiken hyväksymistä, mitä on, mitä on ollut, mitä tulee olemaan ja mitä ei tule olemaan. Kaikkein onnellisimmilla ihmisillä ei välttämättä ole kaikkein parhainta vaan he tekevät parhaan kaikesta siitä mitä heillä on. Elämässä ei ole tärkeintä se miten selvitä myrskystä, vaan miten osata tanssia sateessa. Me kaikki vanhenemme. Huomenna on meidän vuoromme.”

Kirjoittaja on tuntematon